Rautainen elämäntahto

Hieman kulunut sanonta sopii nyt meidän tilanteeseen; paistaa se aurinko risukasaankin. Sillä jo heti keskiviikkona, Alvar leikki hetken pallolla, käveli päättäväisesti ympäri kotia, söi kohtuullisesti, joi riittävästi ja nukkui useita tunteja yhteensoittoon. Aika ajoin päälle puettiin villapaita ja piipahdettiin pikaisesti ulkona.

Lääkärissä pistetty pahoinvoinninestolääke ja kotona jatkettu lyhyt tablettikuuri ovat olleet tehokas hoito ensipäiviin. Tällä hetkellä Alvarin sairastamaan vestibulaariin ei ole muuta hoitoa tai lääkettä saatavilla.

Se, miten kuntoutuminen tulee onnistumaan, on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Liikkeelle lähdetään jälleen riittävän ajoissa ja pikkuhiljaa Alvarin kykyjen mukaisesti, ensin vahvasti avustaen ja siitä vähitellen itsenäisesti edeten. Viime/ensimmäisen kohtauksen jälkeen tasapaino-ongelmat ja kallistuminen vasemmalle palautuivat sinnikkään harjoittelun myötä täysin ennalleen, mutta jo tuolloin, se vaikutti pysyvästi heikentämällä näkökykyä ja erityisesti hämäränäköä.


Kuva. Pohjois-Amerikan intiaanien valmistama unisieppari on napannut Alvarin hyviä unia ja ajatuksia jo vuosia.

Viime marraskuussa omistaja ja kouluttaja tekivät yhteisen päätöksen olla puhumatta Alvarin kuullen mitään negatiivista liittyen tapahtuneeseen ja sairauteen. Tosin sanoen, jos tilanne romahtaisi hälyyttävän pahaksi, eikä mitään olisi enää tehtävissä - miten tuolloin toimitaan ja niin edelleen. Samoin tehtiin nyt.

Oli liikuttavaa huomata, mikä rautainen elämäntahto Alvarille nousi pintaan eläinlääkärin tutkimushuoneen pöydällä. Neljällä jalalla vankasti, lähes ilman horjahteluja seisonut potilas näytti parastaan kokeneelle eläinlääkärille (ja meille), joka osasi kaikesta huolimatta nähdä todellisen tilan. Lääkärille poikkeamisen syy oli olon helpottaminen, ei sen päättäminen.

Olen kuullut joskus sanottavan - eläin on ihmisen armoilla sen syntymästä kuolemaan. Ja ymmärrys tästä on myös eläimellä itsellään.